Viisi vuotta sitten 27-vuotias mies ja 22-vuotias nainen odottelivat innolla hääkellojen soittoa. Meillä ei juhlittu satuhäitä vaan enemmänkin olimme kuin revitty "Häät sulhasen tapaan" pilalle menneestä pilottijaksosta. Mutta sehän ei vauhtia hidastanut. Olimme rakastuneita juuri niin kuin parit ovat - ei millään erikoisella tavalla ja juuri tämä oli sitä rakkautta.

Se, mikä tästä tarinasta tekee erikoisen on se, että kumma kyllä myös sulhanen oli perin juurin rakastunut nuoreen morsiameensa ja jopa haaveillut naimisiinmenosta jo 15 vuotta. Vielä erikoisemman asiasta tekee se, että viiden vuoden jälkeen on tuo mies rakastunut edelleen siihen morsiameensa.

Kun mies sai 16-vuotiaana käsiinsä ensimmäisen tyttöjen ja poikien välisiä suhteita käsittelevän kirjan, hän oli myytyä miestä. Hän nieli nuo pienoisparisuhdeoppaan neuvot ahmien kirjan parissa päivässä. Tuskin oli poika täysi-ikään päässyt ja ensimmäisiä seurustelujaan yrittämässä, kun oli jo avioliittokirjojakin luettu läpi. Tämä mies oli tosissaan: hän halusi olla hyvä mies.

Ja mikäpä siinä ollessa, kun sattui olemaan luonteeltaan romantikko. Onko maailmassa mitään mahtavampaa kuin se, että saa tuoda vaimolleen kukkia, jotka on itse repinyt jyrkän kallion rinteeltä (tai ainakin maksanut niistä yhden päivän palkan), hieroa kullan kivettyneitä hartioita ja tuoda niihin elämää, rustata runoja, joiden säkeet huutavat sydänjuuria raastavaa intohimoa.. tiedättehän, sitä liibalaabaa, josta luulisi kaikkien naisten haaveksivan? Valitettavasti se, mikä parisuhdekirjoista puuttui oli toimintaohje sellaisen naisen kanssa, jolta puuttuu tuo romantiikkapiiri, tai jolla se on ainakin pahoin tärveltynyt.

Tarina on pitkä mutta keskitytäänpä nykyhetkeenkin. En ole mikään kynäniekka ja blogin tarkoitus lienee enemmänkin kirjata ylös ajatuksia ja arvioida oikeasti, missä jamassa nyt ollaan.  Tuo mies, joka on teinistä asti panostanut siihen, että saisi hyvän parisuhteen on nyt turhautunut - melkein luovuttamassa. Miksi? Kukaan ei halua yrittää yksin.

"En tiedä", kuuluu vastaus nykyisin lähes kaikkiin kysymyksiini vaimon tunteita koskien. Kun vuosi sitten sain kuulla ensimmäistä kertaa, että vaimo "ei rakasta enää", tuntui kuin koko maailma olisi jotenkin murskaantunut. Enhän minä sitä halunnut uskoa ja uskollisesti kirjaviisaana päätin, että pieni romanttinen kävely Suomen suvimaisemassa piristäisi vaimon tunteita.  Ja niin se tekikin ... hetkeksi. Ajellessamme kotiin totesi vaimo, että "kyllä tästä vielä hyvä tulee, mä vain tarvitsin vähän vaihtelua"

Kun tuo sama toteamus, että minua ei enää rakasteta, toistui vuoden kuluttua tuosta kävelystä, alkoi tuntua, että tässä on kyseessä vähän jotain muutakin kuin vaihtelun puute. Sitä kun oli ollut aika lailla.

Tuntuu todella masentavalta edes alkaa kirjoittamaan tapahtumia, joita nyt avioliitossamme on kaiken muistelemisen jälkeen. Jos minusta riippuisi, eleltäisiin edelleen kuherruskuukautta. Kaiken olen yrittänyt. Enkä haluaisi enää yrittää, mutta luonne pakottaa siihen. Tuntuu, että mitään yrityksiä ei arvosteta täällä. En enää edes usko, että naiset oikeasti haluavat tulla kohdelluksi hyvin. Paskat! Ne vain luulevat, koska viehättyvät niistä miehistä, jotka kohtelevat kylmästi.

Miksi kaikki menee minun edelleni? Ei ehdi halata, kun pitää juuri sillä punaisella sekunnilla laittaa pyykit kuivumaan. 

Viikko sitten istuimme aamiaispöydässä ja ennen töihinlähtöä vaimo katsoi silmiini ja totesi, että "täytyy tsempata". Nuo sanat ja katse menivät suoraan sieluuni. Se maanantai ei ollut harmaa! Nyt viikkoa myöhemmin huomaan, ettei puhelin ole pirissyt töissä eikä töiden jälkeen, ei tekstiviestejä tullut, ei sähköposteja...  Vaimon kesätyöt ovat eri paikkakunnalla ja nyt olemme siis hyvin usein illatkin erillämme.  

Keskiviikkona teki mieli soittaa. Torstaina soitinkin mutta puhelimeen ei vastattu, ja kerroin mesessä olevani yksinäinen. Ei mitään reaktiota.  Viikonloppuna suuntasin kohti vaimon kotipitäjää kammoksuen tulevia päiviä. Niitä on nyt takana kaksi ja en voi sanoa, että vaimo olisi "tsempannut" ainakaan tällä viikolla.

Eilen illalla eroajatukset pyörivät taas mielessä. Mutta kuitenkin taustalla hiippaili edelleen se ajatus, että en minä kuitenkaan halua erota tuosta naisesta, jota rakastan. En vain jaksaisi tätä kylmyyttä hänen taholtaan. Kaikkein pahinta on se, että ajattelen voivani jotenkin omalla toiminnallani tai toimintaa tai persoonaani muuttamalla saada toisen pitämään minusta. Selittelen asiaa itselleni niin, että no vaimollahan on stressiä, se on väsynyt... Mutta niin minäkin olen töiden jälkeen väsynyt eikä minulle silti tuota ongelmaa kertoa toiselle, kuinka paljon häntä arvostan ja rakastan.

Minusta tuntuu, että olen tainnut koko avioliittomme ajan painiskella tämän asian kanssa mutta nyt vain enemmän kuin aikaisemmin. Katselen vanhoja videoita ja niissä kyllä näkyy, että meillä on ollut yhteistä huumoria ja selvää tunnetta mukana. Onnellisia aikoja siis. Tahdon selvittää, onko niitä vielä.

Noh, katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Koitan kirjata kaikki onnettomat ja onnelliset hetket ylös ja katsotaan, kumpi painaa vaakakupissa enemmän vuoden loppuun mennessä. Olen sanonut vaimolle ihan suoraan eroajatuksista. Ei tunnu vaikuttavan missään. Paitsi juhannuksen jälkeen, kun tulostin fyysisen kopion avioerohakemuksesta, se muutti tilannetta pikkuisen parempaan suuntaan. En tiedä olivatko vaimon kyyneleet krokotiilin kyyneleitä, mutta oli silti kiva kuulla että "sun paikkas on tässä". Katsotaan onko se.