Pisteet 1

Vaivat:  masentaa, selkä kipeä

Perinteisen kylmä oli vastaanotto kotosalla, mutta sai vaimo sentään sanallista arkkuaan auki. Ei mitää yllättävää. Mutta samaa, mitä aiemminkin keskusteltiin. Hän sanoi, ettei haluaisi, että joudun olemaan hänen takiaan onneton, ja mietti päivällä, mitä tästä tulee ja voiko hän "palata ennalleen". Hänestä tuntuu että ilo elämästä on kateissa. Jos ihminen on stressaamiseen taipuvaista sorttia, niin ilo varmaan on aika usein tiessään.

Minusta tuntuu, että aika moni nainen murtuu ihan pientenkin työtaakkojen alla, vaikka siellä kotona olisi tekijäkättä sitten kotiaskareisiin. Ensin ollaan niin iloista ja hauskaapitävää, mutta sitten kun tulee ihan tavallisia arkiaskareita siihen sekaan, niin ollaan niin masentuneita. On paljon uranaisia, mutta väittäisin kyllä, että osan naisista pitäisi pysytellä siellä kotosalla, hankkia itselleen vakavarainen mies (eli en minä) ja elää iloisena. Kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Näinhän se karrikoidusti on. Jos stressipallo menee töihin tai opiskelemaan ja se heijastuu kotiin, niin kukaan ei ole onnellinen.  Aion kuitenkin nyt tukea eukon projektia, koska kerran tähän allekirjoitin mukaan lähteä eikä minulla sitäpaitsi olisi varaa ketään pitää siivellä, enkä oikeastaan haluaisikaan.

Mutta aika paljon nämä ongelmat siis johtuvat siitä, että toinen stressaa. Minä en voi auttaa muuta kuin tekemällä AMAP kotona.  Suoraan sanoen tuommoinen "en halua, että joudut olemaan minun takiani onneton." kuulostaa kyllä minun korviini "haluan etsiä tai olen jo löytänyt uuden rakkauden, haluan erota, mutta haluan sanoa sen niin, että kuulostaa kuin ajattelisin sinun parastasi".

Varmaan vähän molemmista seikoista on kyse. Mutta onhan se jo useaan kertaan todettu, että jos vaimon ottaa pois stressiympäristöstä hetkeksi, niin se saattaa innostua rakkauselämästä ihan erilailla.

Lähin ulkoilemaan siinä ja hoiteleen asioita ja en oikeastaan ollut ahdistunut. Toki aina ajatuksia tulee, mutta pyrin siihen, että lopullinen tarkistuspiste on vasta suunnitellun aikataulun mukaan eikä aiemmin. Se on varma että stressi ei elämästä lopu aikataulutetusti. Se jatkuu. Loppuuko se koskaan? Jotkut oppivat tekemään töitä, toisilla ei ammattitaitokaan pelasta.

Koitin vähän siinä hieroa kipeää selkää ja muutenkin rentouttaa likkaa, että nyt tuntisi olonsa lohdullisemmaksi. Kuitenkaan elämässä ei ole mitään surua tai muuta.

Koitan itsekin kokoajan muuttua kylmemmäksi ja antaa vaan olla. Mutta ei se oikein minun luonteellani tahdo onnistua. Jos näen, että toinen on väsynyt tai stressaantunut niin koitan auttaa. Minulle ei ole luontaista vaan sano, että "no pärjäilehän" ja lähteä viheltelemään ulos tai pelata Xboxilla. Mutta toisaalta kyllähän sekin taas kuormittaa toista, jos koittaa väkisin iholle kun ei yhtään kiinnosta. No eilen vaikutti sitten lopulta kuitenkin kiinnostavan.

Ennen paheksuin niitä miehiä, jotka eivät halunneet parisuhdetta, kärsivät muka "sitoutumiskammosta" eli realismista ja haluavat naisilta vain seksiä ja ovat välinpitämättömiä. Nykyään he ovat salaisia idoleitani. Harmi, ettei minusta ole moiseen - ainakaan vielä. Mutta jos tää suhde tästä romuttuu, niin romuttuu koko käsitys tästä hommasta. Siitä se ajatus sitten kyllä lähtee.

Haluaisin lähteä yksikseni viikonloppuna jonnekin, mutta en usko sen olevan mahdollista. Pitää olla jelppimässä. Tilikin on tyhjä.