Viikonloppu oli aikas kuivaa. Oikeastaan aika rutikuivaa. Töiden takia on nyt sitten nämä arkipäivät oltu erossa ja, ja. Noh, oli kiva kun rouva soitti omien sanojensa mukaan muuten vaan. Yksinään palloilu sinänsä ei haittaa. On kuitenkin fakta, että kun elämä on töitä niin sitä alkaa miettiä, että miksi ja ketäs varten tässä tätä oikein tehdään ja mitä minä tästä saan. Kun on yksin, niin alkaa miettiä ratkaisuja ja ongelmia. Mutta kun ei tiedä, mitä toisen päässä liikkuu niin silloin ei aivoinsinööri pysty työskentelemään järkevästi.

Päässäni ovat hakanneet sanat "älä usko, mitä nainen sanoo vaan katso, mitä hän tekee". Sanoillaan voi sanoa, että "joo joo olet tärkeä ja bla bla" mutta jos toiminta kertoo ihan muuta, niin... Itse olen ollut aina sinisilmäinen ja uskonut ihan hullujakin puheita. Vasta nyt aikuisiällä olen oppinut pysäyttämään itseni, miettimään, mitä milloinkin kuulen tai luen ja ajatella, että ehkä se ei olekaan ihan totta vaikka se tulee tärkeän ihmisen suusta tai vaikka sen lukee ehdestä.

Maailmankuvani säröilee. Siksi pieni tonttu päässäni koittaa vaan rohkaista, että kyllä tämä tästä vielä palaa ennalleen.

Ei ole rouva vieläkään saanut varattua aikaa parisuhdeneuvontaan. Eli ei ole motivaatiota. Ei se ole vaikeaa soittaa sinne ja varata sopivaa aikaa. Minä olen tehnyt sen jo varmaan 6 kertaa elämäni aikana. Se on ihan helppoa, mutta vaimo ei vaan saa sitä aikaiseksi. Eli sanat sanovat "lähden kanssasi keskustelemaan ja hakemaan apua" mutta teot sanovat "minua ei oikeastaan kiinnosta edes ajatella koko asiaa".

Tänään ois kotiinpaluu ja pelottaa jo valmiiksi millainen ilta tulee. Nyt täytyy keksiä jotakin ohjelmaa ja tekemistä itselle vaikka työpäivän aikana...mitähän se olisi. Siivous voisi olla paikallaan.