Kyllä se vaimo sitten soitti silloin sunnuntaina. Kerroin, että oli ikävä ja siihen sain taas perinteiset hymistelyt päälle.

Kun tuli aika lopettaa puhelu niin päätin taas avautua, vaikkei saisi:

Minä: Et yhtään mitään kivaa taaskaan sanonut

Cupcake: No niin kuin  olen sinulle sanonut,  niin meillä nämä sukupuoliroolit menevät toisin päin, että minä olen se vähäpuheisempi. Ei vaan oo mulle luontaista. Ei kuulu mun luonteeseen sanoa mitään kivaa.

Minä: Kummallista, koska kyllä sinä ennen olet sanonut.

Cupcake: Sulle ei riitä mikään. Mä en vaan jaksa kokoajan hokea samaa asiaa.

Minä: Pari kertaa viikossa riittäisi.

Cupcake: Sä vaadit multa liikaa ja se ei ole mulle luontaista. En oo sen luontoonen.

Minä: Mä en ole kuitenkaan tehnyt mitään väärää, kun sanon, että kaipaan huomiota.

Cupcake: En mäkään ole tehnyt mitään väärää.

Minä: Kyllä sinä vaan olet laiminlyönyt minua aikalailla. Mikähän sinun luonteesi sitten on muuttanut, kun kerta ennen kuitenkin lähettelit tekstiviestejä, joissa kerroit rakastavasi ja muutenkin sanoit.

(hamsteri lähtee villisti laukkaamaan vaimon päässä)

Cupcake: öö.. ei ole muuttunut luonne. (WTF?)

Minä: Noh.. olet kuitenkin luvannut tsempata omien sanojesi mukaan, joten tekstiviestejä odotellessa...

Eli vaimon sanoista voi jälleen kerran päätellä että jos luonne ei kerran ole muuttunut niin hän ei enää ole rakastunut. Koska hänelle oli luonteenomaista aikaisemmin sanoa rakastavansa, joten jos ei nyt enää ole, niin voimme siitä tehdä täysin loogisen päätelmän, että hän ei taida minua enää rakastaa vaikka niin sitten väittääkin jos kysyy.

Eilen ei tullut tekstiviestejä tai puhelua, puhumattakaan mistään huomionosoituksista. Vaimo ei siis tsempannut eilen lupauksistaan huolimatta.